Pitääkö aikuisia kasvattaa?
Toisinaan törmää väitteeseen, että aikuisia ei pidä kasvattaa, sillä aikuiset ovat jo koulunsa käyneet. Kasvatus sanana herättää ihmisissä tunteita, jotkut jopa toivovat esimerkiksi mediakasvatus-termin vaihtamista aikuisten kohdalla toiseen. Pitääkö aikuisia siis kasvattaa?
Kun Harry Potter-kirjasarja ilmestyi, se nousi valtavaan suosioon. Yksi kirjan toistuvista teemoista on nimen pelko: Voldemort-velhoa pelättiin niin paljon, että kukaan ei uskaltanut käyttää hänen oikeaa nimeään. Lopulta kirjan nuoret velhot totesivatkin, että nimen pelko vain lietsoo pelkoa, ja alkoivat käyttää Voldemort-velhon oikeaa nimeä kiertoilmaisujen sijaan.
Kasvatus-sana saa osassa aikuisista saman reaktion. Koetaan, että joku toinen termi voisi olla parempi. Vaikka kyseessä ei ole ehkä kasvatus-sanan suoranainen pelko, tunteita asiaan varmasti liittyy. Meillä on ehkä muistoja kouluajalta tai omasta kasvatuksestamme, jotka palautuvat mieleen, ja koemme, että meidän ei tarvitse alistaa itseämme enää auktoriteetin alle. Koska sitähän kasvatus on, kasvattajan ja kasvajan välistä tavoitteellista vuorovaikutusta, eikö vain?
Mietitäänpä hetki. Pohdi hetki itseksesi, miten lasten kasvattaminen on muuttunut vuosien varrella? Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella kasvatus korosti merkitystä lapsen persoonallisuuden syntyyn. 1940- ja 1950-luvulla painotettiin lapsen kasvun tukemista yksilöllisesti sekä perusturvaa ja kiintymyssuhdetta. 1970-luvulla edellytettiin tasavertaisen vuorovaikutuksen taitoja. 1980-luvulla puhuttiin tunnetaidoista kasvatuksessa. Nykyään keskiössä ovat lapsen oikeudet ja jaettu kasvatusvastuu vanhempien sekä yhteiskunnan kesken. Maailma siis muuttuu, mutta kokemuksemme esimerkiksi kasvatuksesta saattaa pysyä samana.
Pohditaanpa lisää. Muistele millaisia kokemuksia sinulla on koululiikunnasta. Tutkimuksen mukaan koululiikuntakokemuksilla on yhteys aikuisiän liikuntaharrastuneisuuteen sekä positiivisesti että negatiivisesti. Noin joka viides kokee koululiikunnan vaikuttaneen negatiivisesti aikuisiän liikuntaharrastuneisuuteen. Erityisesti huonoja kokemuksia ovat aiheuttaneet hiihto, telinevoimistelu sekä voimistelu. Emme siis välttämättä erityisemmin pidä hiihtämisestä kouluajan kokemustemme perusteella, mutta saatamme silti aikuisena hiihtää ja pitää siitä.
Mikä on aikuisena toisin? Koululiikunnassa negatiivisia kokemuksia aiheuttaa esimerkiksi pakottaminen, jatkuva arviointi, opettamisen puute ja liikunnan ilon puuttuminen. Aikuisena me saatamme pakottaa itsemme lenkille, mutta tiedämme siitä tulevan hyvän olon myöhemmin. Osaamme vaatia itseltämme, mutta osaamme myös olla vaatimatta. Itsearviointimme keskittyy omaan oloon, ei niinkään tekniseen suorittamiseen, ja huomiomme voi olla esimerkiksi muuttuvassa luonnossa itse liikunnan sijaan. Liikunnasta tulee mukavaa, sillä olemme itse niitä, jotka päättävät miten liikutaan, milloin liikutaan ja kuinka paljon liikutaan.
Kasvatuksen käsite myös elää ihmisen mukana. Nostan tähän rinnalle elinikäisen oppimisen käsitteen, ajatuksen, että ihminen oppii koko ikänsä esimerkiksi koulussa, työssä tai vapaa-ajalla. Näin siis on, mikäli ei ole oppimisen estettä. Elinikäinen oppiminen kuulostaa siis periaatteessa yksinkertaiselta, onhan oppiminen jokseenkin sisäänrakennettu toiminto. Kuitenkin elinikäisen oppimisen taitoja on itsessään opeteltava. Yksi keskeisimmistä oppimisen taidoista on sen hyväksyminen, että oma osaamisemme ei ole koskaan täysin valmis. Oppijuuteen kuuluu oman osaamisen tunnistaminen, vahvuutemme ja heikkoutemme oppijana.
Pitääkö aikuisia siis kasvattaa? Kysymyksenasettelu onkin ehkä hieman väärä. Jos kysymme kuka aikuisia kasvattaa, voimme lähestyä asiaa sitä kautta. Aikuinen kasvattaa itse itseään ja kasvaa myös vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Itsekasvatus on laaja-alaista elämisen taitoa. Se on sitä, että aikuisiällä löytää esimerkiksi hiihtämisen ilon omaehtoisuuden kautta. Se on sitä, että pidämme huolta itsestämme, taloudestamme, itseilmaisun taidoistamme, siis sitä, että kehitämme ymmärrystämme tietoisesti. Itsekasvatus on rehellistä peiliin katsomista ja itsetuntemuksen harjoittelua. Se on hyvää elämänpolitiikkaa, elämässä pärjäämistä. Se on yhtä aikaa kasvattajana ja kasvajana olemista.
Kasvatus-käsitteen korvaamisen sijaan tarvitaan siis lisää ymmärrystä itse käsitteestä. Kokemuksemme kasvatuksesta voivat olla moninaiset ja tunteiden värittämät, mutta käsitteen muuttaminen ei muuta kokemuksiamme, kuten ei itse asiaakaan, miksikään. Kasvatus-käsitteen merkitys muuttuu meille itsellemme siten, että aktiivisesti ja omaehtoisesti muutamme sitä kasvattamalla itseämme lempeästi, hyväksyvästi ja armollisesti. Aivan kuten lenkkeillessämme koemme iloa katselemalla luontoa ja vuodenaikoja, voimme nauttia myös elinikäisen oppijuuden matkasta, joka on päämäärää tärkeämpi.
Teksti: Outi Laiti
